Kirjasto, yksi elämäni rakkauksista

Kun joku kysyy minulta; Jos saisit ottaa vain yhden asian mukaan autiollesaarelle, mikä se olisi?

Minä vastaisin suurella todennäköisyydellä; Kirjasto. Mielellään vielä sellainen johon tulisivat kaikki uutuudetkin..


Ensinnäkään tälläisenä suurlukijana en voisi kuvitella valitsevani vain yhtä kirjaa tai edes vain kymmentä kirjaa mukaani. Muut "rakkaat" suuttuisivat minulle.

Mutta kuinkas kaikki alkoikaan..

Tämä on itseasiassa yksi elävimmistä lapsuuden muistoistani, ja mietinkin voiko tämä pitää paikkansa. Joten tänään kun muistin, itseasiassa lähdin kirjastosta töihin, soitin äidilleni ja varmistin tarinan paikkansa pitävyyden.

Alkasiksi taustaa sen verran että olen kotoisin pienelta paikkakunnalta Etelä-Pohjanmaalta ja vanhemmillani on maatila siellä vielä tänä päivänäkin. Silloin myös isäni vanhemmat asuivat samassa pihapiirissä. En ole ollut vielä koulussa kun tämä on tapahtunut, mutta tarkkaa ikääni en tiedä, veikkaisin että olisin ollut 5-6-vuotias. Pikkuveljeni on minua kaksi vuotta nuorempi.

Olemme jonain (kauniina) kesäpäivänä leikkineet pihalla, kun huomasimme ison auton pysähtyneen tienpäähämme. Me sitten lähdimme veljeni kanssa tietysti katsomaan mikä tuo kumma auto oikein on. Auton kyljessä oli avoin ovi josta pääsi sisälle autoon ja auton sisällä istui joku mies. En muista oliko paappamme myös autossa tuolloin vai olimmeko hänen lähdettyä vasta uskaltautuneet autoon sisälle.
Mutta tuosta autosta sai kirjoja mukaan ja ne sai viedä kotiin. Me otimmekin joitan kirjoja mukaamme ja menimme kotiin niiden kanssa. Kotona äiti tietysti, kirjat huomattuaan, alkoi kyselemään mistäs nämä oikein on? Jotain olimme kuulemma "sedästä" selittäneet. Äitini tietysti niistä näki että ne ovat kirjastosta ja lähti sitten niiden kirjojen kanssa kirjastoauton seuraavalle pysäkille selvittämään kuinka olimme saaneet ne haltuumme. Kirjastoauton kuski oli sitten kertonut äitille että hän oli laittanut ne meidän paappamme kortille.

En muista sainko heti tuon jälkeen oman kirjastokortin vai lainasimmeko me aluksi äitini kirjastokortilla kirjastoautosta aina lisää luettavaa. Sen kuitenkin muistan että oman kortin olisin saanut ennen koulun alkua, koska muut oppilaat joutuivat jonottamaan omiaan, mutta minä ja pari muuta saimme alkaa jo tutkailemaan kirjoja kun meillä oli jo kortit. (kirjastoauto kävi koulun pihassa joka toinen perjantai)

Jo ala-asteesta saakka olen ollut kova lukemaan ja kun lasten/nuorten osastolta alkoi olemaan vaikeuksi löytää lukemista niin olen siirtynyt jo ala-aste iässä aikuistenkin puolelle. Äitini sitä yritti hiukan "kieltää" mutta sanoi että minkäs sille teki kun tyttö sanoi että "kaikki on jo luettu" ja "ei löydy enään lukemista". Tosin ainoat kirjat jotka muistan äitini tuolloin kieltäneen ovat Catherine Cooksonin, muistaisin että minulla olisi ollut silloin Tilly? lainassa. Samoi muistelisin että 3-4-luokan opettaja olisi myös jossain vanhempain illassa äidille sanonut että kannataisi seurata luenko tosiaan kaikki sanat vai hypinkö, koska luin "niin paljon". Äiti oli kuulemma tullut sieltä kotiin ja pyytänyt sitten minua lukemaan ääneen, ja todennut ettei hän meinaa pysyä mukana lukutahdissani.. Se juttu jäi kuulemma sitten siihen.

Kirjastoauto pysähtyikin koko minun kotona asumiseni aikana joka toinen viikko meidän tienpäässämme, ja sen kuskit tulivat tutuiksi. Joskus pääsin äidin mukana myös kirkonkylän kirjastoon tutkailemaan valikoimia.
Uusi maailma aukenikin yläasteen alun jälkeen, sijaitsihan kirjasto kirkonkylällä vain parinsadan metrin päässä yläaste-lukiosta. Siellä tulikin piipahdeltua ruokatunnilla, koulussa olessani. Poikakaverin myötä hommasin lukio iässä kirjastokortin myös naapurikaupungin kirjastoon, hän asui nimittäin siellä.

Lukion jälkeen muutin, pois kotoa noin parin sadan kilometrin päähän isompaa opiskelukaupunkiin. Yksi ensimmäisistä paikoista jonne etsin reitin kartan avulla oli pääkirjasto. Siellä onkin tullut vierailtua, myös sivukirjastoissa, koska niissä on yleensä paremmin uutuuksia saatavilla.

Tosin ei se elo kirjaston kanssa aina ole ollut niin auvoista. Olen hyvä lainaamaan mutta se palauttaminen.. Voin rehellisesti sanoa että olen varmaan elämäni aikana maksanut useampia tuhansia euroja sakkoja. Ikinä en ole niiden maksamisesta valittanut, vikahan on omani. Mutta varausmaksuja en meinaa käsittää, harvoin varailenkaan kirjoja.

Tuossa vuonna 2009 tuo kirjastolainojen myöhätymismaksut menivät sitten "yli" ja olin sellaisessa oravanpyörässä josta ei tuntunut olevan pääsyä pois. Täällä kirjaston sakkoraja on 10e, kun se ylittyy ei enään itse pysty uusimaan lainojaan. Minullahan siis on tunnukset, että pystyn itse uusimaan netissä lainani etc. Minulla on myös muistutuspalvelu, eli sähköpostiini tulee viesti aina kun eräpäivä lähestyy. Tilannehan oli se että minulla oli lainoja useampi sata kappaletta (mm. Lotta-kirjat) ja yhtäkkiä sakkoja olikin sitten kertynyt useamman satasen edestä. Silloin päätin että nyt riittää, ja palautin kaikki kirjat (palautusluukun kautta kirjaston ollessa suljettuna, en kehdannut mennä sisälle kirjastoon sen kirjamäärän kanssa..).

Aloitinkin kirjastolakon kesällä 2009, se kestikin noin vuoden, viime kesän heinäkuussa (2010) lakkoni loppui. Mutta vasta nyt keväällä on tullut lainattua enemmän kirjoja, lähinnä noita Lehtisiä.

Viime syksyltä jäikin mieleen mukava muisto, joka oikeastaan kyllä kertoo aika paljon siitä kuinka paljon olen aikoinaan vieraillut kirjastossa.

Asun siis kaupungissa, jossa on yli 70 000 asukasta, täällä on pääkirjasto ja useampia sivukirjastoja. Erityisesti pidän yhdestä sivukirjastosta, jossa vieläkin käyn mieluiten noista sivukirjastoista vaikka asunkin kaupungin toisella laidalla.

Kävimpä sitten siellä viime syksynä ensimmäisen kerran lakkoni jälkeen niin kirjastonhoitaja (mies) kysyi lainoja tehdessäni että "Missä olet ollut kun sua ei ole näkynyt hetkeen?"

Selitin että olin ollut lakossa vuoden. Mutta olihan se ihan mukava tunne kun joku oli kaivannut..